Heräilin aikaisin, eikä ollut oikein tekemistä, joten päätin että jatketaan blogittelua eilisen tekstin pohjalta. Ensin ajattelin itse vastata ensimmäisenä vuoden peli -kyselyyn, mutta siinä vastauksia pyöritellessäni aloin pohtia, että mikä oikeastaan tekee pelistä hyvän. Onko olemassa jotain tiettyjä kriteerejä, millä voi määritellä hyvän pelin?
Heti ensimmäisenä mieleen tuli luonnollisesti se, että peliä on mukava pelata ja siitä innostuu kerta kerralta. Mutta heti perään tuli mieleen, että on pelejä kuten vaikka Shogun, Caylus tai vaikka Mexica, joita ainakin itse pelaan mielelläni, mutta toisaalta ne vaativat aika ison siivun iltaa ja samanmielisiä pelikavereita. Eli se, että peliä pelaa usein ei ole ainoa kriteeri.
Mietinkin kestoa seuraavaksi - onko joku kesto pelille paras? Tässä pohdinnassa päädyin siihen, että kyllä melkein pelille kuin pelille on olemassa "sopiva pituus". Caylus, Törkyjatsi tai Leonardo da Vinci ovat miellyttäviä vielä helposti 2-3 tunnin pelilläkin, mutta toisaalta vaikka Puerto Rico ei kyllä saisi paljon tuntia enempää kestää. Tietysti tähänkin pitää muistaa, että eri pelaajat pelaavat eri tavalla ja monia pelejä voidaan kyllä pelata optimoiden ja pohtien tai nopeasti perstuntumalta. Molemmilla tyyleillä on aikansa ja paikkansa.
Onko pelin tyylillä tai tyypillä suuri merkitys? Edellä mainitut pelit ovat enimmäkseen keskiraskaita tai raskaita pelejä, mutta toisaalta kaikkein suosituimpien pelien listalla kärjessä keikkuu esimerkiksi Dominion tai San Juan, joita ei mitenkään voi laittaa samaan lokeroon Ison C:n kanssa. Onko näiden pelien suosio sitten niiden keveys, nopeus, korttipelimäisyys vai mikä? Ja jos mennään vielä kevyempään osastoon niin harvoin tulee kieltäydyttyä esimerkiksi Avistan tai PitchCarin pelaamisesta.
Onko peliporukka sittenkin tärkeämpi kuin itse peli? Riippuuko pelivalinta siitä, ketä on pelaamassa? Onko Power Grid yhtä hyvä vaihtoehto kuin vaikka Australia? Entä sitten Race for the Galaxy tai Dominion? Ehkä täältä löytyy se ratkaiseva tekijä siihen, miksei hyllyssä voi olla vain sitä yhtä parasta peliä? Ei kaikkia pelejä voi aina pelata, vaikkei niihin ikinä itse kyllästyisikään. Mutta ei se peliporukkakaan aina halua samaa pelata, vaan ihan hyvin voi Princes of Florencen jälkeen tehdä mieli Mamma Mian! chili-luumupizzaa.
En tiedä sitten, kai se hyvä peli muodostuu monesta eri tekijästä. Ehkä koko hommaa olisi pitänyt alkaa pohtia siltä kantilta, että mikä tekee pelistä huonon. Ehkä sillä tavalla kriteerit olisivat selvempiä. Löytyykö yllä olevista peleistä sitten mitään yhteistä tekijää?
Tämä on tietysti vain oma mielipiteeni, mutta ehkä se tärkein tekijä on vaikutusmahdollisuus. Melkein voisi sanoa, että mitä enemmän itse pystyy vaikuttamaan peliin, sitä miellyttävämpi se on. Toisaalta pelit joissa ei ole minkäänlaista tuuri- tai kaaoselementtiä (eli satunnaisuutta vaikka korttien nostoilla tai kaaosta toisten pelaajien tekemisten takia) eivät nekään välttämättä ole niitä parhaita. Ja sitten lopulta pelaan erittäin mielelläni esimerkiksi erilaisia Pokeripelejä, joissa tuurilla on huomattavan suuri merkitys. Silti vaikutusmahdollisuuksien puute on ehkä omasta mielestäni se suurin miinus, mitä pelissä voi olla. Pelkkä nopanheittokilpajuoksu ei ole peli.
Vielä, että pää oikein lukijalta nuokahtaisi pistän peliin yhden hyvän pelin kriteerin. Eli pelin opetettavuuden. Pelin ei tarvitse olla erityisen yksinkertainen, kunhan se on helppo opettaa ja sitä myöten oppia. Tätä ei kovinkaan paljon ole peleissä mietitty, vaan useimmissa peleissä oletetaan, että kaikki pelaajat lukevat säännöt, mitä tietysti todellisuudessa ei koskaan tapahdu. Siksi mielestäni vähänkään monimutkaisemmissa peleissä pitäisi aina olla jonkinnäköisiä apuja pelin omistajalle, eli muiden pelaajien opettajalle. Oli ne sitten jotain muistiapuja tai muita, koska kaikki pelit eivät ole yhtä intuitiivisia eivätkä kaikki pelaajat omaksu kaikkia pelejä samalla tavalla. Tämäkin mietiskely voidaan tietysti vesittää sillä, että oma kaikkien aikojen pelatuin pelini eli Race for the Galaxy on mahdoton opettaa uudelle pelaajalle ennen ensimmäistä tai toista tai kolmatta peliä.
Sana vapaa, heittäkääpä ideoita ja ajatuksia puolesta tai vatsaan.
3 kommenttia:
No hyvän pelin tärkein ominaisuus on varmaan se, että se EI saa olla väsyny tai kräpinen. Mitä se sitten tarkoittaa, onkin vaikeampi kysymys. Kuitenkin fiilispohjalta se pelin arvioiminen varmaan menee, tuntuuko peli ensimmäisellä kerralla hyvältä vai ei. Entäs toisella tai viidennellä kerralla. Joka tapauksessa hyvinkin eri tyyppiset pelit voivat olla niin sanotusti "yhtä hyviä". Tilanne ratkaisee paljon. Ja Jarmolla tietysti kaiken ratkaisee se, että päättyykö ensimmäinen peli hänen voittoonsa (-->peli on huippu) vai johonkiin muuhun sijaan (--> peli on paska).
Tapanin maininta pelin vaikutusmahdollisuudesta on täyttä totta. Peli jossa karrikoidusti pelaillaan ensin pari tuntia ja viimeisellä kierroksella heitetään nopalla, että kuka voittaa ei voi olla kovin pitkäikäinen. Toisaalta kymmenen minuutin peli taas voi olla lähes pelkkää nopan viskelyä.
Latteasti voisi varmaan todeta, että se on se kokonaisuus mikä ratkaisee. Tämä ei tietenkään ole mitenkään yllättävä saatika omaperäinen läppä, mutta kyllähän se niin menee. Tapanin mainitsemat elementit, kuten pelin kesto, peliporukka, pelin tyyli, vaikutusmahdollisuus ja pelaamisen mukavuus pitää olla tasapainossa. Mitä kevyempi, leppoisampi ja tuuripainotteisempi peli, niin sitä lyhyempi sen pitää olla. Toisaalta stragiaan ja taktiikkaan perustuva peli voi olla pidempi, mutta se vaatii myös asianosaavan peliporukan ja erityisesti kaikkien mielenkiinnon kyseistä peliä tai pelityyppä kohtaan.
Loppuun voi vielä ympäripyöreästi sanoa, että kaikentyppisiä pelejä tarvitaan, tai muuten pelisessiot olisivat aika tylsiä. Jos aina pitäisi pelata pelkkiä muutaman tunnin caylustyyppisiä megamättöjä, jäisi sessio aina siihen yhteen peliin, koska kahta kunnon vääntöä ei yleensä jaksa putkeen. Mutta kun lyödään vaikka pari Dominionia ja legendaarista Chili-luumua väliin, niin taas menee Leonardoa ja Agria hienosti pari tuntia.
Ja vielä lopummaksi ja vielä ympäripyöreämmin voi todeta, että hyvä tai paras peli on se, mikä kussakin pelitilanteessa tuntuu porukan mielestä sekä kollektiivisesti että jokaisen yksitäisen pelaajan mielestä siihen tilanteeseen parhaalta.
Ja sori jos pudotin pohjan Tapanin filosofishenkiseltä erittelyltä, ja korvasin sen ympäripyöreyden tylsyryyden perimmäisyyden latteisuuden "kokonaisuus ratkaisee" kliseellä.
Pelistä tekee hyvän hyvä seura ja pieni viihde. Kai siinä jotain tiettyjä ominaisuuksiaki pitää olla. Riippuu katto tilanteesta.
Lähetä kommentti