Twilight Strugglessa taistelua viimeiseen mieheen

Eilen illalla pelattiin Marin kanssa erä Twilight Strugglea. Pelasin neukuilla ja kuten tavallista, pääsin alussa niskan päälle. En kuitenkaan onnistunut oikein hyödyntämään alun hyviä käsiä enkä päässyt kuin 10 tai 11 pisteen keulaan parhaimmillani (5. tai 6. kierroksella). Toisaalta noppatuuri oli jotain ihan hirveää.

Ensimmäisestä 20 nopanheitosta onnistuin vain 3 - eli ei esimerkiksi paljon Space Racessa juhlittu. Aloin laskea kun olin epäonnistunut ensimmäiset 9 kertaa. Samaan aikaan Mari onnistui ensimmäiset 8 jokaisen, ja ensimmäisestä 20:stä 16. Lopussa en laskenut, mutta näppituntumalta tilanne tasoittui reilusti.

Hyvää noppatuuria kaipasinkin lopussa, etten en ihan jyrän alle jäänyt, koska USA alkoikin kurmuuttaa laajalla rintamalla. Selvisin kuitenkin hengissä loppupisteytykseen asti ja jopa kävin sen aikana pisteen keulassakin. Marille voitto kuitenkin meni 13 pisteellä.

Tilanne oli kuitenkin huomattavasti tiukempi, sillä painoin 2,5 viimeistä kierrosta täydellä höökillä Eurooppaan. Viimeisen kierroksen aikana omilla vuoroillani olinkin 3 tai 4 kertaa kiinni Euroopan controllissa ja voitossa.

Kierroksella 9 panostin käytännössä kaikki pisteeni kortti toisensa perään vaa-ankielimaihin ja sainkin ne monta kertaa haltuuni ja Saksat jo aika tukevastikin. Viimeisellä kierroksella sain vielä Defconin nostetutta vitoseen, joten pääsin tekemään realignmentrolleja ja niillä vielä reilummin kääntämään tilanteita.

Mutta ihan maaliin asti ei riittänyt, vaan viimeisellä kahdella kortillaan Marin onnistui viedä Puola takaisin ja peli oli sitä myöten selvä.

Mutta olipa tiukka ja intensiivinen loppu, harvoin pääsee missään pelissä noin konkreettisesti tunnelmaan ja harvoin draaman kaari on ihan noin vaikuttava. Loppu oli melkoinen kilpajuoksu jossa tilanne olisi voinut kääntyä kuinka päin vain.

On se vaan hieno peli, vaikka ei meistä kumpikaan sitä osaa pelatakaan. Ehkä se juuri sen takia onkin edelleen yllätyksellinen ja jaksaa viehättää.

Twilight Struggle on muuten jo jonkin aikaa keikkunut Geekin parhaiden listan ykkösenä.

Presidenttipeliä sunnuntaina

Sunnuntaina päätettiin Marin kanssa palata vuoteen 1960 ja kirjottaa historiaa uusiksi: Kennedyn ketaleen oli aika jäädä kotiin kutomaan ja Nixonin nousta omalle paikalleen presidentiksi presidentin paikalle.

Pelinä siis 1960: The Making of the President, joka on korttivetoinen alue-enemmistöpeli, eli se muistuttaa hyvin paljon samojen jannujen Twilight Strugglea, jota myös sotapeliksi kutsutaan. Vaikka pelit ovat läheistä sukua en 1960:a sotapeliksi kutsuisi, vaan se on hyvin europelihenkinen. Toisaalta 1960:ssa teema on suhteellisen hyvin esillä sotapelien tapaan, joten ei kai se vertailu ihan hatusta vedetty ole.

Peli alkaa tilanteesta, jossa Nixonilla on vahva ote lännessä ja JFK:lla idässä. Siitä alkaa kuppien keinuttelu vaa-an molemmin puolin ja taistelu käy kiivaimpana tietysti isojen osavaltioiden kuten NY:n ja CA:n hallinnasta, koska niistä eniten valitsijamiesääniä on noukittavissa. Kandidaatit liikkuvat osavaltioiden ja eri alueiden välillä kampanjoimassa (käyttämässä korttien toimintapisteitä tiettyihin osavaltioihin), esiintymällä mediassa (toimintapisteillä vaikutusvaltaa alueille), antamalla mielipiteitä tärkeisiin aiheisiin (toimintapisteitä puolustus-, talous- tai ihmisoikeusasioihin) tai toteuttamalla erilaisia historiallisia tapahtumia (korttien eventit).

Noin parin tunnin ja 8 kierroksen jälkeen käydään lopulliset vaalit, joissa kunkin osavaltion kaikki äänet saa puolelleen se, joka johtaa kussakin osavaltiossa, tai jos kukaan ei johda, se jonka puolella media on kullakin neljästä pääalueesta. Jos mediakaan ei ole puolella, jokaiselle osavaltiolle on määritelty puoli, johon se keikkaa lopussa ilman mitään panostusta.

1960 on nyt kahden pelin kokemuksella hyvä vaihtoehto Twilight Strugglelle, jos kaipaa hiukan vähemmän hankalaa peliä, jonka keston voi arvioida paremmin. Tietynlainen jännitys jää ehkä vähän puuttumaan, koska välipisteytyksiä ei ole, eikä peliä voi hävitä ennen loppua kuten TS:ssä, mutta toisaalta tässä draaman kaari kehittyy loppuun asti ja vielä vaalipäivänäkin voidaan isoja muutoksia nähdä.

Niin ja lopuksi: Mari pelin vei Nixonin ja täysin ylivoimaisesti äänin 358-179

Twilight Struggle

Taisi olla mun kuudes kunnon peli tätä. Marin kanssa otettiin parin päivän peli, kun ei ehditty kerralla loppuun asti. Digikameralla vaan kuva ja merkit paikalleen kun jatkettiin, eli save-load toimi ihan hyvin.

Pelasin tällä kertaa USA:lla ja olin alussa pahassa alakynnessä, mutta pikku hiljaa aloin hilata itseäni voiton puolelle napsimalla pikkupisteitä sieltä sun täältä ja juoksemalla lujaa space race-trackilla. Itse asiassa se varmaan ratkaisi pidemmän päälle pelin, että olin siellä edellä lähes koko ajan. Varsinaisissa pisteytyksissä hurjia eroja ei tullut, mä vein kerran Afrikan selkeästi, Mari vei Etelä-Amerikan kerran puhtaasti.

Lopulta peli ratkesi 8. kierroksen loppupuolella kun sain 20 pojoa kasaan parilla yhden pisteen antavalla kortilla eikä Mari pystynyt puolustautumaan. Jännä ja vaihteleva peli taas. Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikeista.

Pelejä Tampereella

Saksan pelejä odetellessa kokoonnuttiin viikonloppuna Tampereelle pelailemaan keskimittaisia pelejä. (Ei sitä nyt etukäteen oltu suunniteltu, mutta sellasia tuli enimmäkseen kuitenkin pelattua.) Pelaamassa oli erilaisin kokoonpanoin Tare, Olli, Jarmo, Mari ja Tapani.

Ollin uutuutta Station Masteria tyypitettiin useammankin pelin verran. Ihan pätevä lyhyemmän luokan peli. Ei kuitenkaan mene ihan filleristä, koska ottaa reilun puolisen tuntia. Vaikuttaisi toimivan ihan kivasti 3-6 pelaajalla. Tämän pelin ansioksi voisi laittaa sen, että peli ei tasoita itse itseään, vaan isojakin eroja pääsee tulemaan. Toisaalta itse kritisoin peliä siitä, että se ei palkitse riskinottoa. Olen sitä mieltä, että kaipaa nollamatkustajan (tai kaksi). Vähintään hintansa väärti kuitenkin.

Pylosta pelailtiin myös useampaan otteseen eri parien välillä. Tässä pelissä on yllättävää syvyyttä. Aina kun luulee keksineensä miten kannattaa pelata, niin aina jostain takaportista toinen tulee ja vie pelin. Tuuriahan ei ole ollenkaan, mutta tuntuu että aina vedetään ohi. Ihan kuin pokeria. Taitaa olla mulla jo toistakymmentä peliä parissa viikossa.

Kokonaan uusi peli testauksessa oli Velhojen yö, joka pääsi jopa yllättämään sillä, että siinä oli jopa ihan peliäkin, eikä pelkästään 5 sekunnin ilo siitä että näkyy pimeässä. Ei se nyt silti mikään "oikea peli" ole, mutta varmasti tulee leikittyä puolitosissaan uudestaankin. Ekan erän jälkeen haluttiin heti ottaa toinen erä, mutta siinä Tarmo jaksoi yhden vuoron, ja sitten rikkoi pelin "ainutta sääntöä" eli nosti ukkonsa irti laudasta ja tökki kattilansa pesään.

Vähän pidemmistä peleistä pelattiin Ys ja Alhambra kolmella lisäosalla. Ys oli kohtuullinen menestys, vaikka kaikki olivatkin sitä mieltä, että kerätyt pisteet pitäisi olla piilossa, koska muuten pari loppukiekkiä kestävät liian kauan. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, että peli ei venynyt mitenkään megapitkäksi. Tästähän on säännöissäkin mukana lyhyempi variantti eli Ys express...

Alhambrassa mentiin melko perinteisen kaavan mukaan. Kaikille tuttu peli, joten mitään hirvittävää kestoa ei tullut vaikka kolme lisäosaa luonnollisesti pidensivätkin peliä. Tuntui siltä, että lisäosat tasoittivat peliä, koska erot jäivät pienemmiksi kuin yleensä. Lisäksi reservin käyttöön tuli enemmän järkeä lisäosalla.

Jossakin välissä kokeiltiin myös Frank's Zoota, joka on yksi omista korttipelisuosikeistani. Vähän vastahankaisesti porukka aloitti, mutta tuntui lopulta ihan pitävän pelistä. Ei mitään erikoista innostusta kenelläkään, mutta ei tyrmättykään. Itse pidän pelissä erityisesti sen kivasta joukkuepelistä, joka mahdollistaa järkevän pelaamisen lähes millä tahansa pelaajamäärällä. Peli on myös kivan näköinen =P

Keskikokoisista peleistä mukana myös Blue Moon City (molemmilla lisäosilla). Peli pikkuisen venähti normaalista tunnin kestosta noin 1,5 tuntiin, muttei kuitenkaan liian pitkäksti. Bonuksilla ja neljällä pelaajalla timantit ovat tärkeitä, hirveällä määrällä kortteja ei välttämättä tee niin paljon, kun peli kuitenkin päättyy jo neljään uhraukseen.

Dominion taitaa kuulua nykyään oikeastaan jokaiseen peli-iltaan. Tällä kertaa pelattiin kaksi erää. Toisessa pelissä olin kerännyt eniten pisteitä, mutta aivan lopussa huomattiin, että olin pelannut Pidot väärin, enkä ollut tuhonnut sitä. On se kumma, että vaikka on jo monta kymmentä peliä pelannut, niin silti ei muista tuommoista sääntöä.

Twilight Struggleakin vähän demottiin parin kierroksen ajan. Sai aika tyrmäävän hylkäyksen porukalta. Jännä juttu, että Marin kanssa tykätään ihan pirusti.